Rooliviidakossa

Tänä syksynä olen miettinyt paljon, kuka oikeastaan olenkaan. Olen vähän hukassa roolieni kanssa, kuten tässä postauksessa etukäteen ajattelinkin. On todennäköisesti tullut selväksi, että olen äiti ja vaimo, vakavasti otettava (?!) aikuinen. Toisaalta olen nuori opiskelija, lääketieteen fuksi. Olen myös sairaanhoitaja, työelämässä ollut, lääkärienkin kanssa yhteistyötä tehnyt ja tiedän sen verran, etten tiedä mitään. Muitakin rooleja minulla on pilvin pimein; sisko, tytär, miniä, ystävä, kummi ja niin edelleen.

Kun ajattelen elämääni taaksepäin, tuntuu ihan kuin olisin aina ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Äidiksi tulin, kun muut ikäiseni viettivät sinkkuina opiskelijaelämää. Valmistuin ammattiin ja siirryin työelämään, kun useimmat tuttavistani vielä opiskelivat. Nyt kun he valmistuvat ja aloittavat työuransa, minä olen taas opintojen alkupisteessä. Omituinen elämänpolkuni, muuta en voi sanoa.

Koska suurin osa opiskelijatovereistani ja muista uusista tuttavuuksistani on minua nuorempia, ei liene ihme, ettei heidän joukossaan ole kovin montaa perheellistä. Välillä tunnen olevani aivan eri planeetalta, täyttyväthän päiväni opintojen lisäksi lasten pikkuvanhoista kommenteista, vaipanvaihdoista ja perusarjen pyörityksestä menevän opiskelijaelämän sijaan. Totta kai pääsen toisinaan porukan mukaan, mutta perhe on silti aina ykkönen.

Olen yksittäisenä ihmisenä tutustunut tai vähintäänkin jutellut todella monen ihmisen kanssa. Vastaan on tullut tilanteita, joissa - ollessani perheeni seurassa - olen ollut samoille ihmisille ilmaa. Viesti on ollut se, että joukkoon sulautuessani kelpaan ihan hyvin, normista poikkeavana taas en. En jaksa uskoa, että kyseinen käytös olisi tahallinen vastalause erilaisille elämäntilanteille tai -tyyleille vaan ennemminkin epähuomiossa tapahtuvaa. Olipa kyse mistä tahansa, välillä koen surua siitä, että elämäntilanteeni on "vääränlainen" enkä sen vuoksi ole joka tilanteessa toivottua seuraa. Onnekseni olen saanut kohdata myös ihmisiä, joiden suhtautuminen minuun myös perheeni läsnäollessa on ollut ihanan luontevaa.

Varmasti olen myös itse syyllistynyt vastaavanlaiseen käytökseen enkä ole siitä ylpeä. Siksi pyrin nyt kaikin keinoin välttelemään kaikenlaista lokerointia ja oletuksia. Kukaan ei ole tietynlainen vain elämäntilanteensa tai muun asian vuoksi, vaan jokainen on omanlaisensa ihminen tunteineen ja tarpeineen. Olen ja haluan olla kiinnostunut ihmisestä, en elämäntilanteesta tai muista ulkoisista puitteista.

On jotenkin absurdia ajatella, ettei perheellisenä kaipaisi esimerkiksi ystäviä. Perhe täyttää elämästä yhden lokeron, mutta elämän koko sisällöksi se ei riitä. Sen lisäksi, että olen äiti, olen myös nainen, ihminen, potentiaalinen ystävä. Pystyn keskustelemaan melko lailla kaikenlaisten ja kaikenikäisten ihmisten kanssa, koska kaikkien kanssa löytää kyllä jotakin yhteistä, kun riittävästi penkoo. On oikeasti arvokasta, jos on monenlaisia ystäviä. Eri ihmisten kanssa jaetaan erilaisia asioita.

Varmaan jokaiselle tekisi välillä hyvää tulla ulos sieltä kuplastaan ja uskaltautua juttusille jonkun aivan erilaisen ihmisen kanssa. Kun tutustuu ennakkoluulottomasti uusiin ihmisiin, voi olla, että hyvinkin erilaisen ulkokuoren tai elämäntilanteen sisältä löytyy itselle se sielunsisko tai -veli. Itse jatkan vielä rämpimistä tässä rooliviidakossa ja yritän saada selkoa siitä, mitä pohjimmiltani olen. Ehkä joskus tulevaisuudessa nämä erilaiset roolini tekevät sinunkaupat ja ryhtyvät vihollisten sijaan parhaiksi ystäviksi!