Elämää juuri nyt

"Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän." - Mike Dooley

Edellä oleva aforismi tuli tällä viikolla vastaan kalenterissani, ja totesin sen sanoittavan hyvin omia ajatuksiani. Hetkessä eläminen on termi, joka tulee vastaan tuon tuosta, mutta kuinka moni osaa ihan oikeasti toimia niin? Itse ainakin tunnustan olleeni - olen edelleen, mutta vähemmän - sitten kun -ihminen, jonka mielestä onni on aina jossain muualla kuin tässä ja nyt.

Olen jo vähän oppinut siitä, miten järjetöntä tuo sitten kun -ajattelu on omassa elämässäni ollut. Sitten kun olen aikuinen. No, kun olen aikuinen, ei tunnu mitenkään erilaiselta. Sitten kun valmistun. Juu, valmistuin, mutta eipä elämä tuntunut sen valmiimmalta. Sitten kun saan oman kodin. Kyllä, omaa kotia on ihanaa laittaa ja näin, mutta myös vastuu siitä on aivan erilainen. Kaikki oman elämäni sitten kun -asiat ovat hienoja asioita, mutta omalla kohdallani ne olisivat olleet ehkä vielä hienompia, ellen olisi jo etukäteen asettanut niille painolastiksi odotusta siitä, että ne - vihdoin! - tekisivät minut onnelliseksi. Mitä tietenkään ei tapahtunut.

On ollut hassua huomata, miten koko tämä lääkisprosessi on vahvistanut minussa hetkessä elämisen taitoa. Lukiokirjoja päntätessä useimmiten ajattelin, että ihanaa, kun pääsykokeeseen on vielä niin paljon aikaa ja saan tutustua näihin kaikkiin juttuihin. Luonnollisesti osa asioista kuului en jaksaisi tätä -kategoriaan, mutta suurimman osan asioista kohdalla kiinnostukseni oli aitoa, ja oikeasti nautin opiskelusta. En enää yhtään ymmärrä, miten, mutta jotenkin onnistuin välttämään sen sitten kun pääsen lääkikseen -tunteen. Ehkä en uskonut mahdollisuuksiini riittävästi, mutta oli miten oli, minulle lukuprosessi itsessään oli arvokas kokemus. Välillä tietysti haaveilin paksusta kirjekuoresta (jota ei sivumennen sanoen koskaan tullut, nyyh) ja siitä, miten mahtavaa olisi oikeasti päästä, mutta heti sen perään muistin kyllä, ettei se tule ilmaiseksi.

Tuon "tämä  hetki on hyvä" -asenteen yritän - huom. yritän - pitää myös lääkisopintojen aikana. Etten jatkuvasti ajattelisi, että valmistumiseen on vielä niin ja niin monta vuotta, kuukautta, päivää, hetkeä, vaan keskittyisin nauttimaan juuri siitä hetkestä ja juuri niistä asioista, joita tällä hetkellä käsitellään. Etten sortuisi ajattelemaan, että ne "oikeat" asiat opitaan vasta oikeiden potilaiden kanssa klinikassa, vaan osaisin nyt preklinikan aikana luoda itselleni vakaan tietopohjan, jonka päälle olisi hyvä rakentaa. Että oppisin hetkittäin jopa nauttimaan keskeneräisyydestäni ja siitä, etten oikeasti tiedä tai osaa juuri mitään - mutta kuten tämä postaus osoittaa, tähän on vielä matkaa. Hyvän muistutuksen tietämättömyydestäni sain eilen, kun ensimmäistä kertaa syvennyin selaamaan anatomian atlasta. Tuhansien latinankielisten termien seasta löysin jopa pari tuttua, mutta nyt vähän ymmärrän, miltä ahdistus tietämättömyydestään tuntuu.

Onneksi olen vasta pikkuinen fuksi koulutiensä alkutaipaleella. Tästä tulee ihan mahtava matka, tiedän sen jo nyt!