Keskeneräisyysturhautuminen

Varoitus: seuraa hirvittävä avautuminen.

En ole koskaan ollut keskeneräisyyden ystävä enkä ole sitä edelleenkään. Tänään olen niin väsynyt keskeneräiseen kämppään, keskeneräiseen itseeni, keskeneräiseen elämään ja oikeastaan ihan kaikkeen. Tänään turhauttaa se, kun mistään ei tunnu tulevan valmista, tavaroita ajelehtii edelleen ympäri asuntoa, se, kun koulun alkua pitää vieläkin odottaa ja odottaa. Tänään tuntuu siltä, että vähät kiinnostaa koko lääkis, pakkoko se oli raahautua toiselle puolen maata ja mikä siinä on, kun ei osaa asettua paikalleen, aikuinen ihminen.

Tänään ottaa päähän se, kun muksut eivät tottele, kun mies ei ota minua tosissaan, kun kukaan ei siivoa mutta kaikki sotkevat. Tänään maksaisin mitä vain, jos joku tulisi ja järjestelisi tämän kämpän tiptop, miettisi huonekalujen paikat, shoppaisi kauniita päiväpeitteitä ja verhoja ja hyötyesineitä, asettelisi taulut seinille, tekisi kaiken sen, mitä en itse jaksa tehdä juuri nyt.

Ollapa äiti, joka jaksaisi kiukuttelua kaiken aikaa, olisi enkelimäisen kärsivällinen, aina vaan hymyilisi ja kaikki olisi hyvin. Mutta ei. Lapsiparat ovat saaneet kärsimättömän, lyhytpinnaisen, äkkipikaisenkin äidin - ihan keskeneräisen. Peilistä näkyy sotkuinen tukka ja väsyneet silmät, vaikka nyt kirjoittaessa alkaakin jo naurattaa. On tämäkin elämää.

Huomenna on taas parempi päivä. Onhan?