Minä ja liikunta

Minulla on ollut koko ikäni liikuntaan vähän sellainen on/off-suhde. Lapsena kuljin koulumatkat kävellen tai pyörällä ja tietysti kavereiden ja sisarusten kanssa leikittiin usein ulkona. Koululiikuntaa inhosin, koska en ollut omasta mielestäni riittävän hyvä. Olin myös arka kokeilemaan uusia juttuja, joten ehkä vastaan ei vain tullut sitä omaa lajia. Sen muistan, että telinevoimistelusta nautin, ja harrastinpa hetken aikaa joukkuevoimisteluakin.

Lukioiässä liikuntaharrastus meni aivan överiksi. En ole koskaan ollut kropaltani niin täydellinen kuin silloin enkä myöskään yhtä tyytymätön itseeni. Sääli sinänsä, miten nuorena kuvittelee epävarmuuksissaan olevansa vääränlainen eikä osaa nauttia siitä, miten hyvässä kunnossa on. Suhteeni liikuntaan oli tuona ajanjaksona kaikista eniten pielessä. Söin liian vähän ja liikuin liikaa. En liikkunut hyvinvoinnin vaan ulkonäön vuoksi. Kuvittelin ihan tosissani, että kunhan vain olen tarpeeksi sitä ja tätä, osaan olla tyytyväinen itseeni. No, ei se ihan niin yksinkertaista ollutkaan.

Lukion jälkeen muutin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. En löytänyt entisen liikuntaharrastukseni tilalle oikein mitään. Opiskelijana ei ollut varaa kalliisiin kuntosalimaksuihin, mutta enpä toisaalta osannut hyödyntää opiskelupaikkani liikuntamahdollisuuksiakaan. Ulkonäköpaineita lievensi tuore poikaystävä, jolle kelpasin vallan hyvin sellaisena kuin olin. Sittemmin kokeilin - jälleen kerran - aloittaa lenkkeilyn ja taisinpa käydä muutaman kerran salillakin. Kumpikaan näistä ei jäänyt liikuntakalenteriini.

Äitiyden vaikutuksista liikkumiseeni voisi kirjoittaa aivan oman postauksensa. Jo raskausaika tuo liikkumiseen omat haasteensa, synnytyksestä ja siitä palautumisesta puhumattakaan. Ajankäyttö ja arvojärjestys kokee äidiksi tulon myötä hurjan muutoksen. Toisen lapsen syntymän jälkeen minua puraisi salikärpänen, ja kävinkin ahkerasti salilla sen muutaman kuukauden. Tuli tahaton tauko, salikortti meni umpeen, ajankäyttö oli muutenkin ongelmallista ja niinpä tauko venyi vähän liiankin pitkäksi. Perussyyt, miksi kotiäiti ei liiku. Arjessa toki olin ja olen edelleen aktiivinen.

Tätä nykyä liikkumiseni tavoitteena on hyvinvointi, joskaan en pistä pahakseni treenatumpaa ulkonäköäkään. Enimmäkseen raskauksien myötä olen ymmärtänyt, ettei toimiva kivuton kroppa ole itsestäänselvyys, vaan keho tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa. Olen joutunut opettelemaan maltillisuutta liikkeelle lähdössä. Tekisi mieli aloittaa ihan täysillä, vaikkei siitä seuraa mitään muuta kuin kipeät lihakset ja innon äkkihiipuminen.

Olen yrittänyt löytää liikkumiseen sopivan rytmin niin, että liikunta virkistäisi enemmän kuin väsyttäisi ja palautumiselle olisi riittävästi aikaa. Tätä nykyä käyn ryhmäliikuntatunnilla 2-3 kertaa viikossa, joista yksi kerta on kehonhuoltoa ja loput lihaskuntoa, kuten kahvakuulailua. Näiden lisäksi pyöräilen lähes joka paikkaan, toisinaan käyn hiihtämässä ja sunnuntaiaamuisin liikumme koko perheen kesken. Osa ryhmäliikuntatunneista olisi aikeissa vaihtaa salitreeniin, mutten ole vielä päättänyt, mistä olen valmis luopumaan!

Yleensä liikkumaan lähteminen on helppoa: varaan vain jumpan tai päätän, että tänään lähden hiihtämään. Välillä taas joudun tsemppaamaan itseäni, että jaksaisin lähteä liikkumaan. Sykettä-sivuston varaussysteemi on siitä kätevä, että peruminen pitää hoitaa viimeistään kahta tuntia ennen tunnin alkua. Koska itselläni se "ei jaksa"-fiilis tulee liian usein juuri silloin, kun kohta pitäisi lähteä, on hyvä, ettei silloin voi enää perua! Parhaana mittarina liikunnan hyötyihin toimii oma olo: treenin  jälkeen ei koskaan kaduta, että tuli lähdettyä. Jos joskus ei jaksa lähteä liikkumaan, voi kotioloissakin treenata vaikka kahvakuulan kanssa.

Parin viikon sairastelun jälkeen huomasin, että alkoi olla todellinen ikävä liikkumaan. Heti kun uskalsin, lähdinkin tunnille ja vitsit mikä fiilis sitä seurasi :) Tästä kaiketi voisi päätellä, että minä ja liikunta olemme hyvää vauhtia etenemässä on/off-suhteesta tiiviiseen kumppanuuteen! Saa onnitella :D