Miksi edes vaihdan alaa

Kesätyö on nyt ohi. Tämä kesä on muistuttanut, miksi vuosia sitten valitsin sairaanhoitajan ammatin. Olen pitänyt työtehtävistäni, potilaista, työkavereista ja niin edelleen. Tämä kesä on myös muistuttanut, miksi päätin jatkaa eteenpäin. Välillä olen miettinyt, miksi edes vaihdan alaa. Silti tiedän, että osa kesätyön ilosta tuli siitä, että tiesin sen olevan väliaikaista.

Tosiasiahan on se, ettei minusta ole luomaan pitkää uraa hoitotyön parissa. Kroppani ei kestä fyysistä työtä ja unirytmi keikahtaa kolmivuorotyön vuoksi heti. Päivätyö tk:ssa tai poliklinikallakaan ei  ole houkutellut suuremmin,  osittain palkan, osin työnkuvan vuoksi. Jos jäisin sairaanhoitajaksi, haluaisin tehdä töitä juuri sellaisella osastolla, jossa sain viettää kesäni. Mutta kuten olen tuskallisen selvästi saanut taas tänä kesänä todeta, minusta ei olisi siihen. Epäsäännölliset työajat (joihin on "pakko" suostua, mikäli haluaa työstään kohtuullista korvausta) ja hoitotyön henkinen ja fyysinen kuormittavuus ovat suurimpia tekijöitä alanvaihtoni taustalla. Vaikka eipä taida lääkärin työssä päästä ainakaan henkisen kuormittavuuden suhteen yhtään vähemmällä.

Edelleen ihailen sairaanhoitajakollegoita älyttömän paljon, ja aivan erityisesti heitä, joilla on takanaan jo vuosikymmenten mittainen ura. Heissä on jotain supervoimaa, tyyneyttä ja rauhaa, joista tällainen alta kolmekymppinen sähköjänis voi vain haaveilla. Työt hoituvat ilman turhaa sähläystä ja aina kysyessä tulee joko vastaus saman tien tai sitten tyyni toteamus: "No, selvitetään". Sellaisten työkavereiden kanssa on töissä turvallinen olo.

Välillä tunnen silti pientä haikeutta siitä, etten minä tule koskaan olemaan sellainen kokenut ja viisas sairaanhoitaja. Ehkä olen energinen, tiedonjanoinen ja innokas, mutta kokemuksen tuomaa varmuutta ei saa mistään muualta. Joka tapauksessa olen niin onnellinen, että olen saanut tehdä töitä niin monenlaisten kollegoiden kanssa. Aivan jokaiselta vastaan tulleelta kollegalta voi oppia jotain.

Tästä kesästä jäi edellä mainitun haikeuden lisäksi käteen tunne siitä, että olen matkalla oikeaan suuntaan. Kesän aikana olen käynyt useita keskusteluja työkavereiden kanssa niin hoitajan työstä kuin elämästä yleensä. Näistä keskusteluista jokainen on vahvistanut tunnettani siitä, että olen tehnyt elämässäni oikeita valintoja. On ollut myös ilo seurata lääkäreiden erilaisia toimintamalleja, ja omien töiden ohessa pikkuisen miettiä, millainen lääkäri minusta mahtaa tulla.

Loman jälkeen jatketaan taas lääkisopintoja uudella innolla, jota piipahtaminen sairaalamaailmassa vain kasvatti. Ja onpahan minullakin nyt yksi tuttu osasto, jonne voin hyvillä mielin ilmoittautua keikkailemaan. Ihan epäonnistunut en taida töissäni olla, kun minut toivotettiin tervetulleeksi töihin ensi kesäksikin :)