Vielä vähän elämänmuutoksesta

Ajatusleikkinä pieni katsaus siihen, miltä elämämme ehkä näyttäisi, jos en koskaan olisi saanut päähäni tätä lääkishaavetta.

Mies kävisi töissä samassa työpaikassa kuin aina ennenkin. Työmatkoihin menisi vähintään puoli tuntia suuntaansa, ruuhka-aikana päälle tunti. Kun työmatkoihin lisää vähintään kahdeksan tunnin työpäivän, mies olisi poissa kotoa noin 10-12 tuntia päivästä. Itse olisin lasten kanssa kotona, tai ehkä olisin palannut töihin vuodenvaihteessa. Työssäkäyvänä kulkisin bussi-juna-juna-bussi-yhdistelmällä reilun tunnin suuntaansa työmatkaa. Jännittäisin junassa, ehdinkö bussiin vai jäänkö matkasta, kun lähijuna on jälleen kerran myöhässä. Lasten hoitopäivät menisivät totutulla kaavalla minä vien, mies hakee tai päinvastoin. Eläisimme ruuhkaista lapsiperheen arkea, jossa perheen yhteiset ajat parisuhdeajasta puhumattakaan olisivat tiukassa. Lasten sairastamiset olisivat joka kerta pienimuotoisen kriisin paikka ja aiheuttaisi kerta toisensa jälkeen "kumpi jää kotiin"-keskustelun. Rahaa tietysti tulisi enemmän ja menisi enemmän, kotia olisi ihanaa laittaa ja ehkäpä suunnitella iltamyöhällä keittiönpöydän ääressä rakennusprojektiakin...

Sitähän en toki tiedä, millaista elämämme oikeasti olisi, mutta voisin kuvitella tuon skenaarion aika lähelle totuutta. Vaan olipa skenaario millainen tahansa, en silti vaihtaisi nykyistä vaatimatonta  ja yksinkertaista elämäämme siihen. En vaihtaisi Kuopiota pääkaupunkiseutuun. En vaihtaisi Kuopion lääkistä Helsingin lääkikseen. En vaihtaisi lyhyitä virkistäviä pyörämatkoja tunnin kestäviin matkoihin julkisilla. En vaihtaisi ikkunasta näkyvää metsämaisemaa kaupunkinäkymään. En vaihtaisi mäkiä (en edes sitä suurinta ja hirveintä) tasaisiin maisemiin. En vaihtaisi melkoisen vapaata opiskeluaikaa säännölliseen tiiviiseen hektiseen työelämään.

Rahaa voisin tietysti ottaa lisääkin, mutta pärjää sitä vähemmälläkin. Kohtalaisen hyvin toimeentulevana halusin koko ajan enemmän ja lisää. Kun oli varaa ostaa uutta, osti uutta. Nyt, kun ihan virallisestikin olemme pienituloisia, pitää miettiä kaksi kertaa, mihin on varaa ja mitä oikeasti tarvitsee. On tehnyt ainakin minulle hyvää päästä elämän perusasioiden äärelle. Olen todennut, että ihminen pärjää aika vähällä. Siksi toisekseen: kun rahaa ei ole liikaa käytettävissä, on syntynyt suurempi into tehdä asioita itse. Myös kirppikset ovat tulleet tutuksi. Väkisinkin alkaa elää ekologisemmin, kun kaikkea ei voikaan saman tien heittää pois. Olen alkanut keksiä rikkinäisille/kulahtaneille vaatteille ja esineille muita käyttötarkoituksia ja löytänyt erilaisia keinoja, joilla niiden käyttöikää voi pidentää.

Ihan oikeasti, minulla ei ole ikävä entiseen elämääni. Kun kirjoitin näin alkusyksystä, olin varma, että kaipuu iskee jossain vaiheessa. Puolen vuoden jälkeen uskallan ajatella, ettei se ehkä iskekään. Hetken aikaa kirpaisi, kun tyhjensimme kaunista, rakkaudella laitettua rivitalokotiamme uusia asukkaita varten, mutta se oli ohimenevää. Asunnosta luopumisen jälkeen päällimmäinen tunne on ollut helpotus. Kai tästä voisi vetää sen johtopäätöksen, että muutos oli kohdallamme paitsi tarkkaan harkittu, myös pitkään (tiedostamattakin) toivottu. En väitä, että vastaavanlainen muutos tekisi kaikkia ihmisiä yhtä onnellisiksi tai että itsekään nauttisin tästä elämäntilanteesta näin paljon, jos tämä olisi pysyvä muutos. Joskus elämänmuutos voi kuitenkin sysätä elämää parempaan suuntaan, ja luopuessaan itse joistain asioista saattaa saada tilalle paljon enemmän.

Uskaliasta ja uusia tuulia puhaltavaa uutta vuotta siis meille kaikille!