Krooninen vauvakuume

Olen tiennyt haluavani äidiksi teini-ikäisestä lähtien, eikä vauvakuumeelle näköjään loppua näy. Tietenkin on harhaanjohtavaa puhua vauvakuumeesta, kun ihan yhtä lailla sen vauvan lisäksi odotan ja toivon saavani taaperon, koululaisen ja teinin. Jotkut kertovat, että heillä on tullut selvä tunne siitä, että perhe on nyt koossa tai lapsiluku täynnä, mutta itse en ole vielä tähän mennessä kokenut sellaista tunnetta. On vain sellainen olo, että tähän porukkaan mahtuisi vielä.

Vauvakuumehan on melko järjenvastainen ilmiö. Se iskee aivan yhtäkkiä eikä sitä saa enää mielestään. Joka ikinen kerta synnytyssalissa ajattelee, ettei ikinä enää, mutta annas olla, kun vauva on minuutin vanha. Silloin sanotaan, että voisin tulla tänne uudestaan vaikka heti, ja kätilöä naurattaa. Järjellä ajateltuna jo pelkkä raskauskin on koettelemus, synnytyksestä puhumattakaan. Entäpä sitten taas imetys, raskaudesta ja synnytyksestä toipuminen, jatkuvat yöheräilyt, vauvan mahdolliset vatsavaivat, sairastelut ja sisarusten mustasukkaisuus. Huoli vauvan ja lapsen terveydestä, riittämättömyyden tunne, hormonitunnemyrskyt ja muut ihanat vanhemmuuden erityispiirteet. Järjellä ajateltuna ei ole paljoakaan syytä haikailla vauvojen perään, eikä tässä edes ajatuksen tasolla mainittu taloudellisia seikkoja.

Mutta silti. Varsinkin nyt, kun lyhyen ajan sisällä olemme saaneet vierailla vauvaperheessä ja kuulla monet iloiset vauvauutiset (niin maailmaan saapuneita kuin matkalla olevia), kuumeeni ei ainakaan ole helpottanut. Vanhemmuus ei ole helppoa eikä joka hetki niin hirveän palkitsevaakaan - ja todennäköisesti pahimmat ajat ovat vasta edessä -, mutta silti se on heittämällä elämäni paras juttu. Kummallista, eikö?

Asian tiimoilta katselin läpi jokaisen lapsen vauvakuvat. Voi millaisia nyyttejä niissä kuvissa olikaan! Ensimmäisissä kuvissa oli vain vauva ja vanhemmat, toisissa pikkuinen pöllämystyneen näköinen isoveli lisänä. Kolmansissa kuvissa oli kaksi innokasta isosisarusta, jotka onnessaan tutustuivat uuteen pikkusiskoon muun muassa tökkimällä häntä kasvoihin... Niin on niistäkin pienistä nyyteistä kasvanut omanlaisiaan pieniä ihmisiä. Kun palaa valokuvien avulla vuosia taaksepäin, voi pienesti ymmärtää, mitä vanhemmat ihmiset tarkoittavat sanoessaan: "Tuo elämänvaihe on yksi hujaus vain, kohta teidänkin lapsenne ovat aikuisia!" Vaikka varsinkin uhmaikäisten (teini-ikäisistä puhumattakaan!) kanssa yksi päiväkin saattaa tuntua vuoden mittaiselta, vuodet vierivät varkain - ja kohta olemme eläkkeellä ja ihan kahdestaan!

Siihen nyt on vielä aikaa, onneksi. Mutta elämästä ei koskaan tiedä, joten nähtäväksi jää, mitä kaikkea elämässämme seuraavina vuosina tapahtuukaan :) Ja vaikka välillä arki tuntuu niin raskaalta ettei tosikaan, tiedän jo nyt, että vielä joskus kaipaan tätä aikaa.


Löytyykö sieltä muita kroonisesti vauvakuumeilevia?